Pullinen, Jouko ja Lokka, Antti

 Pojat piirtäisivät autoja ja tytöt hevosia

    Kuvataidetta vai visuaalista kulttuuria?

Suomalainen perusasteen koulutuksen on arvioitu Pisa-tutkimuksissa olevan huippuluokkaa, silti suomalaiset lapset eivät viihdy koulussa. Suomen opetushallituksen teettämän laajan tutkimuksen[i] perusteella perusopetuksen musiikin, kuvataiteen ja käsityön oppimistulokset eivät sen sijaan olekaan huippuluokkaa. Taide- ja taitoaineiden kohdalla opetussuunnitelman ja koulukäytännön ero on huomattava ja oppilaat saavuttavat opetussuunnitelmassa edellytetyt tavoitteet korkeintaan kohtuullisesti. Kaikkein surullisinta luettavaa on poikien oppiminen ja viihtyminen taideopetuksessa.

Mistä tämä johtuu? Miksi pojat eivät kiinnostu koulun kuvataiteen opetuksesta ja miksi he eivät koe oppiainetta houkuttelevaksi ja hyödylliseksi?[ii] Keskustelimme artikkeliamme varten asiasta kokeneen kuvataidekasvattajan Riitta Viran kanssa.[iii] Haastattelimme myös InSEAn konferenssissa, Budapestissa kesällä 2011, laajan joukon konferenssivieraita.[iv] Näyttää siltä, että emme ole Suomessa ongelmiemme kanssa yksin, vaan eri puolilla maailmaa koetaan samankaltaisia ongelmia. Pojat ovat poikia, mutta saavatko he olla sellaisia kuvataiteen oppitunneilla?

Joku saattaisi ajatella, että onko ylipäätään poliittisesti korrektia tehdä suurta numeroa sukupuolien välisistä eroista kuvataiteessa. Koska sukupuolten välillä näyttää olevan selkeitä eroja suhtautumisessa kuvataideopetukseen, on teema mielestämme tärkeä. Sitä paitsi me kirjoittajat olemme miehiä, meillä on välitöntä kokemustietoa suomalaisten koulujen kuvataideopetuksesta poikiemme isinä. Olemme myös itse toimineet hyvin monenlaisissa kuvataiteen opetustehtävissä työuramme aikana. Puhumme siis kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Girls seldom draw cars.

Kokemuksemme mukaan poikia ja tyttöjä kiinnostavat erilaiset asiat maailmassa ja omassa ympäristössään. Miksei siis myös kuvataidetunneilla. Useimmat Budapestissa haastattelemamme kuvataidekasvattajatkin sanoivat poikien ja tyttöjen eroavan siinä, minkälaisista aiheista he mielellään kuvia tekevät: ”Boys like things like blood, bombs, action figures, robots, spaceships etc.. When girls like flowers, horses, dolls, puppies, cinderellas and princess-stories. On the other hand both try to draw cartoon characters for example influenced from media culture.” Useimpien haastateltavien mielestä oli merkittävää, miten opettaja lasten sukupuolirooleihin suhtautuu ja silläkin, mikä on opettajan oma sukupuoli. ”If any teacher trying to discriminate children because of the gender, it’s problematic and wrong”. Saattaa olla, että tytöt ovat myös hieman siistimpiä and a little bit more exact in their drawings ja pojat kömpelömpiä ja toiminnallisempia. Vaikka sukupuolten välillä olisikin eroja, kannattaa muistaa myös se, että ihmiset ovat ylipäätään erilaisia. Eri ihmiset ovat eri asioista kiinnostuneita kuvallisessa ilmaisussaan, sukupuolesta riippumattakin.

Playing the violence.

Suomessa on etenkin viimeaikaisten järjettömiltä tuntuvien kouluampumisten yhteydessä keskusteltu taas väkivaltaviihteen haitallisesta vaikutuksesta. Pojat, jotka leikkivät mielellään aseleikkejä, pelaavat väkivaltaisia pelejä tietokoneellaan ja katsovat toimintaelokuvia televisiosta, ovat erityisen huolen kohteina. On totta, että väkivaltaiset teot voivat olla malleja tuleville teoille ja netti voi olla sopiva kanava, jossa kyseenalaisetkin ilmiöt leviävät kuolovalkean tavoin. Mutta tutkimuksissa ei ole pystytty kiistatta osoittamaan väkivaltaisen viihteen vahingollisuutta, ainakaan normaaleille lapsille. Myös me poikiemme isinä pidämme kohtuullista aseilla leikkimistä, pelaamista ja elokuvien katsomista normaalien poikien normaalina toimintana.

Normaalilta tuntuu sekin, että pojilla on jossain elämänsä vaiheessa himo piirtää väkivaltaisia kuvia. Alla olevat kuvat ovat omien poikiemme tekemiä. Vaikka ne näyttävät väkivaltaisilta, ne ovat lapsille leikkiä. Ne ovat kuvia, joihin opettajien huumorintaju ei ole oikein riittänyt, joten ne eivät kuulu kouluun vaan poikien omaan maailmaan. Poikia suorastaan ihmetyttää meidän aikuisten ryppyotsaisuus väkivallan suhteen. He itse kokevat väkivallan rentouttavana ja kuten Aristoteles aikanaan totesi, väkivallan tarvetta purkavana ilmiönä, katharsiksena.

Riitta Vira toteaa, että ”poikien taiteen harrastamista tuetaan vain silloin, kun poikaa pidetään erityisen lahjakkaana hänen harrastamallaan (perinteisen) taiteen alueella”. Etteivät vaan monet opettajat vastustaisi väkivaltaisia aiheita siksi, että he torjuvat väkivaltaisuuden ja toiminnallisuuden itselleen epämieluisana. Vaikka alla olevat kuvat eivät olisikaan meidän silmissä tavattoman hienoja, on niissä opiskeltu mm. mittasuhteita, liikkeen kuvaamista, erilaisia kuvakulmia ja kuvallista kerrontaa lasta kiinnostavalla ja lapsen kannalta oikealla tavalla. Ja kuten Virakin sanoo: ”pojat saattavat kehittää taitonsa varsin pitkälle omaehtoisten kuviensa teossa ja saavat kyllä arvostusta kuvilleen kaveripiirissään”. Miksi me opettajatkin emme torjunnan sijaan hyödyntäisi sitä sisäistä paloa, joka pojilla omaan koulun ulkopuoliseen kuvalliseen ilmaisuun on? Hyväksymmehän me myös tyttöjen hevoskuvat ja manga-hahmot, kaikesta kaavamaisuudestaan huolimatta. Kuten Portugalilainen taidekasvattaja toteaa: ”Is girls art more appropriate in school? Well, teachers always prefer girls, because it’s easier to understand girls than boys artworks.”

  

KUVA 1. Laurin ja Villen alakouluiän lukemattomat Tarzan-leikit jatkuivat heidän lukemattomissa Tarzan-piirustuksissaan.

 

KUVA 2. Aleksin noin 12 – vuotiaana luomia hahmoja toimintasarjakuvassa

Virolainen kuvataidekasvattaja tukee näkemystämme: ”Minun tunneilla pojat viihtyvät varmasti. Olen itse kasvattanut yhden pojan tähän maailmaan ja ymmärrän poikien sielunelämää ehkä jotenkin. Miten poikien sielunelämää pitäisi huomioida kuvataidetunneilla? Luultavimmin yksi olennaisin on se, miten opettaja  tulee toimeen aggressiivisten ja vihamielisten tunteiden kanssa, mitkä jostain syystä kärjistetysti sitten purkautuvat poikien keskinäisissä vuorovaikutussuhteissa.”

 

Pojathan eivät harrasta kuvataidetta, mutta elävät keskellä visuaalista kulttuuria

 

KUVA 3. Joelin, Aleksin ja Johanneksen Lego-Animaatio Palm City 2004.

Voi olla, että pojat eivät ole kiinnostuneita sellaisesta kuvataiteesta kuin me. Vaikka pojat pienenä maalailevat ja piirtelevät innolla tyttöjen tavoin, muuttuu poikien maailma viimeistään murrosiässä. Omat poikamme eivät sano harrastavansa kuvataidetta jos sitä kysymme. He tuskin sanoisivat olevansa erityisen kiinnostuneita myöskään nykytaiteesta. Sen sijaan he rakastavat elokuvia, musiikkivideoita, pelaamista tietokonepeleillä. Kaikki ovat todella kiinnostuneita levyjen kansista, designista, nettipelien grafiikasta, kaikki ovat harrastaneet omin päin animaation tekoa, kiinnittävät paljon isiänsä enemmän huomiota pukeutumiseensa ja arvostavat naiskauneutta,… kaikki ovat hyvin kiinnostuneita visuaalisesta kulttuurista eri muodoissaan.

Elämmekin voimakkaasti kuvallistuneessa ja ennakoimattomasti edelleen kuvallistuvassa maailmassa. Kuvien lumo on kasvanut räjähdysmäisesti. Nykykulttuuri on aivan eri mittakaavassa ja merkityksessä kuvallista, verrattuna vaikkapa valistuksesta ja romantiikasta alkunsa saamaan moderniin kulttuuriin. Kuvataidekasvattajina olemme tietenkin ilahtuneina seuranneet ihmisten arkisen elämän kehittymistä yhä kuvallisempaan ja kuvia hyödyntävään suuntaan. Kun matkapuhelimiin aikanaan liitettiin kamera, kysyimme varmasti monen toisen tavoin: miksi? Nyt kamerapuhelin kulkee mukanamme joka paikkaan ja samanaikaisesti erilaiset edulliset digitaaliset kamerat ovat lisääntyneet ja monipuolistuneet. Kalliit videokamerat ovat saaneet rinnalleen jokamiehen käyttöön soveltuvat laitteet. Ja nykyaikaisella tietokoneella ja kuvankäsittelyohjelmilla voi kuka tahansa tehdä asioita, joista opettajauramme alkuvaiheessa vasta haaveiltiin: kuvaa, niin pysähtynyttä kuin liikkuvaakin, voi käsitellä monin tavoin ja tuottaa teknistä jälkeä johon aiemmin pystyivät vain ammattilaiset. Ja jälkeähän tuotetaan: kuvia otetaan, editoidaan, lähetetään mobiiliviesteinä ja niillä herkutellaan sosiaalisessa mediassa.

Lapset elävät visuaalisessa kulttuurissa ja voidaan sanoa, että jo nuorilla pojilla on kuvallista ajattelua jota voisi kutsua myös hiljaiseksi tiedoksi ( tacit knowledge ). Pojat eivät vain osaa hyödyntää tätä hiljaista tietoaan koulun kuvataidetunneilla. Yhdysvaltalainen kuvataidekasvattaja puhuu poikien kiinnostuksesta tietokonegrafiikkaan ja multimediaan, mutta se ei välttämättä heijastu poikien koulussa menestymiseen. ”We have the lazy side of the boys too; they want get out school soon. So it is really classical situation. Women want really become number one. Women put a lot of energy to they study. They are always on time and they are really organized; sometimes more than men next to them.”  Suomessa tosin on huomattu tietokonepelien vaikuttaneen poikien hyvään englannin kielen taitoon.

 

Kuvataideopetus uuden edessä

Kuvataideopettajana voimme tietenkin tyytyväisenä todeta, että oppiaineemme elää uuden kukoistuksen aikaa tai ainakin voisi elää. Koska kaikki kuvaavat, haluavat kaikki myös oppia paremmiksi kuvaajiksi. Moni haluaa oppia kameran käyttöä, kuvasommittelua, erilaisia kuvan käsittelyn mahdollisuuksia ja kuvan vaikuttavuuden lisäämisen keinoja. Näitä asioita oppii parhaiten kuvia tekemällä, ei vain ”näppäilemällä” satunnaisesti. (Suomalainen) kuvataiteen opetus perustuu liikaa kuvaamataidon kouluperinteeseen. Tunneilla askarrellaan, piirrellään, maalaillaan ja muotoillaan,  mutta mitä? Liian usein opettajan vanhahtavaa taidekäsitystä tukevia ”siistejä” töitä, joita vanhemmat mielellään ripustavat jääkaapin oveen. Sellaisia kuvia joita varsinkin tytöt mielellään aikuisten kiitoksen toivossa tekevät.

Sen sijaan voisimme lähteä oppilaiden omasta kuva- ja arvomaailmasta, käsitellä enemmän heidän tarpeistaan ja arjestaan nousevia asioita. Jospa lähtisimme enemmän ulos luokasta, kuvaisimme lasten omaa ympäristöä ja heitä kiinnostavia asioita, tekisimme graffiti- ja rullalauta-, miksei myös ratsastusvideoita, tutkisimme yhdessä television ja sosiaalisen median sekä internetin intertekstuaalista maailmaa. Vaikka tällöin syntyneet tuotokset eivät välttämättä ole luokiteltavissa perinteisten taidemuotojen – saati kouluaineiden – kategorioihin, voivat ne olla tekijöille itselleen merkityksellisiä. Näin saisimme niin pojat kuin tytötkin varmasti näkemään oppiaineemme hyödylliseksi ja heidän elämäänsä kuuluvaksi tärkeäksi asiaksi.

 

Paluu (kuvaama)taitoon

Taito ymmärretään koulun kuvataiteessa erilaisten tekniikoiden osaamisena sekä välineiden ja materiaalien käytön hallintana. Me katsoisimme asiaa enemmän sisällön näkökulmasta. Menetelmät ovat menetelmiä ja välineet vain välineitä oppilaille tärkeiden asioiden ilmaisemisessa. Meidän mielestämme taito ilmenee oppilaiden oman kokemismaailman oivaltavassa ilmaisussa ja sen ymmärtämisessä miten he erilaisia materiaaleja ja välineitä käyttävät. Tämän taidon arvioinnissa oppilaat itse ovat parhaita asiantuntijoita. Ja meidän ei mielestämme tarvitse olla huolissamme siitä, opiskelevatko oppilaat kuvataidetta vai visuaalista kulttuuria. Sen tiedämme, että vaikka he eivät haluaisikaan olla kuvataiteilijoita, he ovat mielellään videokuvaajia, sarjakuvapiirtäjiä, graffitimaalareita tai monen eri alan visualisoijia.

Jospa vielä lopuksi palaamme kysymykseen kuvataidetta vai visuaalista kulttuuria. Jos tarkastelemme asiaa Professori Juha Varton[v] tavoin laajemmasta perspektiivistä, huomaamme, että taide on maailmassamme yhä keskeisemmässä roolissa, keskeisempi osa yhä useampien ihmisten elämää. Tämä ei johdu vain reproduktiotekniikan kehittymisestä, kun ääni- ja kuvataltiot, internet, painotuotteet ja uudet mediat mahdollistavat taiteen kaikkialla olon. Elämäntaso ja -tapa on tehnyt mahdolliseksi yhä useammalle päästä osalliseksi kulttuurin (taiteen) ilmiöistä. Visuaalisen kulttuurin kautta nuoret (pojat) ovat itse asiassa lähempänä nykytaidetta kuin perinteisellä koulun kuvataidetunneilla. Ja visuaalisen kulttuurin tunneilla pojat myös varmasti viihtyvät.

---