Merta & Pullinen

Kuka pelkää lepäilevää leopardia ?

 

Tekstissämme on kyse manifestista, johon olemme kokemuksemme kautta päätyneet. Haluamme otsa rypyssä ja samanaikaisesti leikitellen tuoda esiin meidän mielestämme tärkeitä taidekasvatuksellisia näkökulmia. Kirjoituksessamme ajatukset taiteesta, tutkimisesta, taidekasvatuksesta, toisen kohtaamisesta risteilevät ja kietoutuvat toisiinsa. Samalla tavalla kuulemme sisällämme taiteilijan, tutkijan, opettajan – ihmisen äänen – osaamatta erottaa niitä toisistaan.

Hermes – Sanansaattaja

Heidelbergin InSEAn konferenssiin 2007 tekemämme esitys perustuu vuonna 2003 aloittamaamme yhteistyöhön Sanansaattaja –otsikon alla. Meitä molempia on kiinnostanut tutkia kasvatuksen ja filosofian alueella nousseita kysymyksiä kuvataiteen keinoin. Sanansaattajasta tuli eräänlainen ajattelun verstas. Kuvamme voi kohdata filosofisina kuvallisina tutkielmina, tai jos niin haluaa, myös esteettisinä kädentaidon koetteluina. Hermeneutikkoina olemme voineet dialogeissamme pohtia myös elämää. Viime kädessähän kysymys on ymmärtämisestä. Nimitys hermeneutiikka pohjautuu Hermekseen, kulkijaan, joka välitti Jumalien viestejä ihmisille. Eräänlaisia Sanansaattajia mekin koemme olevamme.

Yhteistyömme perusta löytyy 1990-luvun alkuvuosilta, jolloin toimimme kuvataiteen lehtoreina Tampereen yliopistossa. Tuolloin lähdimme kokeilemaan erityyppisiä opetusprojekteja, joissa opetimme dialogisesti. Taiteen alueelle siirryimme kun saimme kutsun pitämään yhteisnäyttelyä Hämeenlinnan Taidemuseoon. Ryhdyimme kokeiluun, jossa yhteisnäyttelyn sijaan teimme dialogisen näyttelyn, jossa kaikki teokset olivat yhdessä ideoituja ja toteutettuja. Halusimme yhdistää kahden kuvataiteilijan, taidemaalarin ja taidegraafikon vahvuudet – ja heikkoudet. Näin syntyiM & P.

Dialogos

Sana “dia-logos” tarkoittaa välissä olevaa. Ajatuksena on, että on olemassa jotakin, joka on lähtöisin kahdesta tai useammasta, mutta sijoittuu niiden väliin. Dialogin tutkimusmenetelmänä, dialogisuuden tarkoituksena on rakentaa välittävä todellisuus, jossa tutkijan ja tutkittavan maailmat ja heidän kielensä kohtaavat.[1] Puhutaan myös kolmannesta tilasta, väliin jäävästä, jossa dialogin hedelmät korjataan. Me puhumme ei kenenkään maasta.

Lähtökohtana on, että myönnämme arastelleemme toisten ihmisten kohtaamista, niin opettajien, tutkijataiteilijoiden kuin taiteilijatutkijoidenkin? Sitä on kuin jänis – valmiina loikkimaan karkuun tai pistämään päänsä pensaaseen leopardin kohdatessaan. Samanlaiset tuntemukset ovat tuttuja useille muillekin. Meistä on aina tuntunut siltä, että kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen kohtaamisessa on jotain käsin kosketeltavan herkkää ja ainutkertaista. Tästä johtunee arkuus toisen kohtaamisessa. Toisaalta halu tutustua toiseen ihmiseen on niin voimakas, että se suorastaan edellyttää astumista toisen kohtaamisen alueelle, ei kenenkään maalle.

Dialogi tarkoittaa meille yhteistä ideointia, toteutusta ja arviointia siitä, milloin teos on valmis. Työskentelyä saman pöydän ääressä, toinen kätenä toinen silmänä. Käytännössä emme siis ”maalaa samaa kangasta” vaan toisen tehdessä toinen valvoo ja päinvastoin. Lopputuloksen kannalta molempien rooli on yhtä tärkeä. Vaikka siltä kuulostaakin, dialogisen työskentelyn suola ei ole yhteisymmärrys vaan ristiriitainen sopusointi (concordia discors). On tilanteita joissa ajatus on pakko jättää pöydälle, viipyillä pitempään omien ajatusten parissa, toisen ajatuksia odotellen ja hyväksyä myös se, että kaikille ajatuksille aika ei ole vielä kypsä.

Oikeastaan dialogin voima piilee osapuolten dialektiikassa, jopa väärinymmärryksessä. Emme tarkoita dialektiikalla varsinaista vastakkainasettelua vaan eroa, joka hiuksenhienonakin tuo kahden ihmisen kohtaamiseen jännitettä. Vaikka dialogissa pyrimme ymmärtämään, täytyy hyväksyä, että toisen ihmisen täydellinen ymmärtäminen on mahdotonta. Kun toinen esittää jonkin ajatuksen ja tuo sen yhteiseen pöytään keskusteltavaksi, toinen ymmärtää kuulemansa omalla tavallaan ja tekee siitä oman tulkintansa. Se on väistämättä hieman erilainen kuin se, mitä toinen alun perin tarkoitti. Näin ajatuksen alkuperäinen esittäjäkin näkee ideansa muuttuneena, uudessa valossa ja lähtee seuraamaan alkuperäisen ajatuksensa muuttunutta, parhaimmillaan parempaa kulkusuuntaa. Tärkeää ei ole se kumpi voittaa vaan se, miksi mitellään.

Dialoginen työskentely murtaa ja kyseenalaistaa käsitystä boheemista ja narsistisesta taiteilijanerosta. Haluamme dialogissamme tarkastella omaa rooliamme ammattimaisena kuvantekijänä ilman rasitetta romanttisesta taiteilijamyytistä. Valtion virkamiehinä, yliopiston lehtoreina meillä oli mahdollisuus irrottaa maanantaipäivät Sanasaattaja- projektillemme. Varasimme maanantaipäivät kirjoittamiselle, kuvan tekemiselle, kilvoittelulle sekä pelaamiselle ja onnistuimmekin pyhittämään nämä muuten ”turhat päivät” lähes poikkeuksetta sanansaattamiselle. Kutsumme ratkaisuamme leikkisästi ”maanantaifilosofiaksi”[2].

Pädagogischer Takt

Ihminen voi Martin Buberin mukaan valita, asettuuko hän monologisiin vai dialogisiin suhteisiin toisten ihmisten kanssa. Oma valintamme perustuu haluun kunnioittaa toista, vaalia gadamerilaista tahdikkuutta. Niin taiteellisessa tutkimuksellisessa dialogissa kuin kasvatuksellisessa kohtaamisessakin on aina jotain ennakoimatonta, jonka hyväksyminen ja salliminen ovat samalla olennaista ja välttämätöntä sivistyksellisyyden ja eettisyyden toteutumiseksi. Vaaditaan tahdikkuutta, jos pyritään Bildungiin, sisäiseen kasvuun täyteen ihmisyyteen. Vaaditaan myös tahdikkuutta, jotta taiteellinen dialogi olisi hedelmällinen: eettinen synnyttäisi esteettisen lopputuloksen, taideteoksen.

Tätä tahdikasta toisen kohtaamista jäsentää Martin Buber teoksessaan “Minä ja Sinä”. Hän erittelee kaksi kohtaamisen tapaa, suhdetta: Minä-Sinä ja Minä-Se. Minä-Sinä -yhteys edustaa ihmisten välistä aitoa dialogista kohtaamista. Kohtaamisessa koettu molemminpuolisuus mahdollistaa yhdessä koetun tapahtuman, elämisen myös toisen osapuolen näkökulmasta. Tämä on dialogisuhteen täyttymys.

“Dialogisuus on ihmisten välinen mahdollisuus, jonka toteuttamista rajoittavat Se-suhteet.” Buberilainen dialogisuuden ideaali ei sovellu romanttiseen taiteilijamyyttiin, jossa taiteilijanero norsunluutornistaan tarkastelee objektiksi asettuvaa maailmaa ja toisia ihmisiä, jotka näyttäytyvät ainoastaan muusina tai mesenaatteina.

Kuvallisessa oppimisessa ja ilmaisussa korostuu lapsen yksilöllisyys. Opettajan asemassa on tärkeää esittää oikeita kysymyksiä, eikä niinkään oikeita vastauksia. Mestari-kisälli –suhteen kasvatuksellinen tahdikkuus liittyy kisällin erityisyyden ja kasvatustapahtuman ennakoimattomuuden tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Niin voimme tavoitella uutta elämänmuotoa, joka toteutuu kasvatettavan kyetessä itsenäistymään kasvatussuhteesta oman elämänsä ”herraksi”.

Vaikka leopardit näyttävätkin etäältä samanlaisilta, jokaisella on yksilölliset täplät.

 

Spiel.

 

On tavallista, että taidemaailmaa kutsutaan metaforisesti pelikentäksi ja taidetta tällä kentällä pelattavaksi peliksi. Taidepelille on tyypillistä, että tavoitteet ja sitä koskevat säännöt sovitaan toimintahetkellä. Joskin Hans Georg Gadamerin tavoin haluamme korostaa sitä, että pelaamisen subjekti on itse peli, ei pelaajat. Pelille on luonteenomaista, että pelaaja ikään kuin kadottaa itsensä ja antaa pelin ohjata tapahtumaa. Kaikki pelaaminen on pelatuksi tulemista.[3]

Taiteellisen dialogi on myös helppo nähdä pelin tai leikin kaltaisena tapahtumana. Työskentelysessiolle on tyypillistä, että toiminnan tavoite, valmis taideteos tulee esiin vaiheittain yritysten ja erehdysten kautta. Toki molempien taito auttaa näkemään mikä siirto on oikean suuntainen, onnistunut, yhtälailla kun senkin, mihin suuntaan ei kannata jatkaa. Toiminta on improvisoitua vuorovaikutusta ja sitä voisi verrata esimerkiksi jazz -muusikoiden jameihin. Molemmat saavat henkistä tyydytystä silloin, kun ”siirrot” etenevät sujuvasti ja yhteinen kilvoittelu tuottaa tyydyttävän tuloksen.

Pelaaminen voi olla luovaa tai villiä, muttei mielivaltaista. Peli on myös jollakin tavallatahdikasta ja edellyttää pelikavereiden kunnioittamista. Peli vaatii eräänlaista sosiaalista herkkyyttä käyttäytyä oikein, vaikkei käyttäytymiselle olisikaan mitään yleisiä, juuri kyseiseen tilanteeseen sovellettavia käyttäytymissääntöjä. Sanan kilpailla juuret ovat latinan sanoissa com petire, mikä tarkoittaa ”etsiä yhdessä”. Dialogissa, tahdikkaassa pelissä, molemmat dialogin osapuolet etsivät oman taitonsa, oman potentiaalinsa toteutumista ja antavat toiselle tilaa toteuttaa omaansa. Jos nämä tavoitteet eivät kohtaa, muodostuu toiminta kahdesta erilleen avautuvasta monologista ja dialogi on hedelmätöntä.

Yliopistomaailmassa on tapana sijoittaa järki tieteen ja tunne taiteen kentälle. Kuvataiteessa oppiminen tapahtuu ensisijaisesti elämänkokemuksen kautta. Kokemukset taas voivat näyttäytyä tunteina tai järkenä. (onko edes merkityksellistä eritellä niitä toisistaan?) Lapsenomaisen uteliaisuuden vaaliminen tukee herkkyyttä aikuisuudessa.

Leopardkaan ei leiki turhaan.

 

Elämän maistelu.

Tutkijan tärkein työväline on sohva. Luova toiminta on eräänlaista maksimoitua tyhjäntoimittamista. Saavuttaakseen optimaalisen suorituksen täytyy mieli tyhjentää.Tyhjyys on täyttymisen edellytys.

Moderni kulkuri flanööri vaeltelee verkkaisesti kaupungissa moniaistisia ärsykkeitä metsästäen. Ajautumisteoriaa soveltaen hän löytää merkityksiä katukahviloista, taidemuseoista, takapihoilta tai tavarataloista. Kuljeskelemalla ilman suuntaa, ilman karttaa, ilman ennakkosuunnitelmaa, hän päätyy merkityksien äärelle.

Tieteenfilosofisessa keskustelussa asetumme mieluummin aistit valppaana kuljeskelevan kojootin kuin oksaltaan maailmaa tarkastelevan pöllön hahmoon. Tunnustautuessamme hermeneutikoiksi, valitsemme myös tulkitsevan tavan suhtautua maailmaan. Perinteiset tietoteoreettiset ongelmat perustuvat hermeneutikon mielestä virheelliseen näkemykseen tiedon luonteesta. Kun filosofit ovat pitäneet ihmistä ensi sijassa tarkkailijana, on ulkomaailman ja muiden ihmisten olemassaolo alkanut näyttää ongelmalta. Subjektiivisen tietoisuuden kamarissa kyyhöttävälle yksinäiselle tarkkailijalle eivät ovet ulkomaailmaan avaudu. Sellaista tarkkailijaa ei ole kuin filosofien mielikuvituksessa. Sen sijaan inhimillinen olemassaolo on ensi hetkestä alkaen sekä maailmassa olemista että muiden kanssa olemista. Tieto pitää ymmärtää tämän olemisen muodoksi. Ihmisen maailmassa oleminen merkitsee sitä, että hän on maailmalle avoin, tulkitsee sitä. Hän on hermeneuttinen olento, ei yksinäinen kartesiolainen subjekti. Ihmisen olemassaolo konstituoituu hänen suhteistaan ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin.

Vastapainona urbaanille kuljeskelulle ainakin me kaipaamme rauhaa, yksinäisyyttä. Lueskelu, saunominen, metsässä vaeltelu tai sienestäminen ovat hakeutumista täydelliseen hiljaisuuteen, tilaan jossa kuulee oman kehonsa sykkeen. Joskus myös kaupunki kätkee rauhoittumisen mahdollisuuden. Voi piipahtaa divarissa tai kirjastossa ja valita luettavakseen jonkin sattumanvaraisesti löytämänsä teoksen. – Tai rupatella vastaan tulevan satunnaisen tuntemattoman kanssa.

Maailmassa korostuu nykyisin tehokkuus, mitattavuus, ulkoiset suoritukset. Kaikilla on kiire, mutta minne? Teemmekö saman virheen kuin urheilijat, joiden harjoitusohjelma sisältää liian vähän lepoa. Kuvallinen oppiminen vaatii paljon työtä, mutta myös riittävästi ajattelua, ideoiden kehittelyä ja käsitteellistämistä laajemmissa konteksteissa.

Lepäilevä leopardi ei nuku.

Taiteellinen tutkiminen

Suomessa on viimeisten vuosien aikana keskusteltu taiteellisesta tutkimuksesta ja koeteltu akateemisten opinnäytteiden rajoja. Taidekorkeakouluissa on teoreettisten ja pedagogisten opinnäytteiden rinnalle nostettu tasavertaiseen asemaan taiteelliset opinnäytteet. Keskustelu on haastanut tieteen ja taiteen uudenlaiseen ja parhaimmillaan toisiaan inspiroivaan vuoropuheluun. Samalla on avautunut ovi uudenlaisille tutkijoille ja erilaisille tavoille lähestyä tutkittavia ilmiöitä.

Taiteilija, olipa hän sitten pöllö tai kojootti, sivusta tarkkailija tai myötäeläjä, tutkii teoksissaan maailmaa, jossa hän elää. Jokainen taideteos kertoo tekijästään, kontekstistaan ja aikakaudestaan. Sodasta kertova kaunokirjallinen teos voi paljastaa sodan todellisuuden historiallista tutkimusta elävämmin.

Taiteellisen tutkimuksen voi sijoittaa laadullisen tutkimustradition piiriin. Se tarkoittaa ymmärtävää, fenomenologis-hermeneuttista asennetta. Opinnäytteissä pelkkä taiteellinen ilmaisu ei kuitenkaan riitä. Taidekasvatuksen alueella työtä tekevän taiteilijan/tutkijan tulee myös kirjoittaa ja puhua, reflektoida ja arvioida, taiteellista prosessia ja tuotostaan. On myös tärkeää löytää teoreettiset kehykset omalle taiteelliselle toiminnalleen. Jokaisella taiteilijalla on oma käsialansa ja oma käyttöteoriansa. Menetelmällisesti ajatellen taiteellisesti tutkiva taidekasvattaja voi esimerkiksi toimia kuten toimintatutkija kohdistaessaan huomionsa taidekasvatuksellisen toiminnan luonteeseen ja edellytyksiin. Yhtä hyvin hän voi korostaa kuvien kertovaa luonnetta ja asettua narratiivisten tutkijoiden joukkoon.

Omat väitöstutkimuksemme[4] edustavat uutta suomalaista tutkimustraditiota kasvatustieteen ja taidekasvatuksen alueilla. Haluamme rajata taiteellisen tutkimisen käsitteen koskemaan taidetta menetelmänä käyttävään tutkimiseen. Töissämme taidetta käytetään tutkimisen välineenä, ei tutkimisen kohteena, kuten esimerkiksi taidehistoriallisessa tutkimisessa.

Flow.

 

Korkealle arvostamamme tutkija Elliot W. Eisner korostaa esteettistä tyydytystä, jonka taiteellinen prosessi itsessään tuottaa[5]. Ainakin suomalaisessa taidekeskustelussa korostetaan taiteen tekemisen tuskaa ilon sijaan. Miksi taiteilijat puhuvat mieluummin työskentelyynsä liittyvästä angstista kuin flow’sta? Ymmärrämme kyllä schopenhauermaisen näkemyksen maailmasta lähes hellittämättömän murheen alhona ja taiteilijan roolin sydänvertaan vuodattavana nerona, kylähulluna tai milloin minäkin tavallisten ihmisten sijaiskärsijänä sopivan romanttiseen taiteilijakuvaan. Jokaisella taiteilijalla lienee kokemusta lähestyvän näyttelyn stressistä tai tilaustöiden ahdistavasta luonteesta, sikäli kun tilauksia sattuu saamaan. Ehkäpä juuri tähän taiteilijan kärsimys tiivistyykin. Ei niinkään itse teosten tekemisen vaikeuteen, vaan pikemminkin taiteilijan uran takkuamiseen ja taloudellisiin murheisiin. Nämä murheet, ennemminkin kuin itse luovan työn raskaus, saattavat jotkut taiteilijat huuhtomaan murheitaan paikallisissa kuppiloissa ja käyttäytymään odotetusti eli huonosti julkisuudessa. Mutta nyt emme keskity näihin taiteen lieveilmiöihin enkä niihin vaikuttaviin taidepoliittisiin ratkaisuihin vaan luovaan prosessiin itseensä. Näitä mietimme, kun päädyimme omassa työssämme maanantaifilosofiaan.

Mihaly Csikszentmihalyin lanseeraama toiminnan iloa korostava käsite flow on juurtunut arkipuheeseen yhtä hyvin kuin tiede- ja taidepuheeseenkin. Sillä kuvataan ihmisen syventymistä tehtäväänsä. Keskittyminen on niin täydellistä, että tietoisuus tehtävän ulkopuolisista asioista katoaa ja tehtävän suoritus etenee omalla painollaan kuin virta. Flow, kuten luova tila yleensäkin, voi olla ihmisen elämässä keskeisellä sijalla niin työssä kuin vapaa-aikana, arjessa ja juhlassa. Flown voi kokea yhtä hyvin taiteellisessa työssä kuin jalkapallon pelaamisessa tai kiinnostavien ihmisten kanssa keskustellessa.

Csikszentmihalyi määrittelee flow-kokemukselle kahdeksan piirrettä. (1) Kokemus tapahtuu yleensä silloin kun edessämme on tehtävä, joka meidän on mahdollista suorittaa loppuun. (2) Meidän täytyy voida keskittyä siihen mitä teemme. (3) Keskittyminen on yleensä mahdollista, koska tehtävällä, johon on ryhdytty, on selvät tavoitteet ja (4) siitä saa välitöntä palautetta. (5) Ihminen toimii syvästi keskittyneesti, mutta ponnistuksitta, ja tällainen keskittyminen poistaa tietoisuudesta arkielämän huolet ja pettymykset. (6) Iloa tuottavan kokemuksen aikana ihminen kokee, että hänen toimintansa on hänen omassa hallinnassaan. (7) Huoli itsestä katoaa, ja kuitenkin flow-kokemuksen mentyä tietoisuus itsestä palaa entistä voimakkaampana. (8) Käsitys ajan kestosta muuttuu.

Hiljainen taito

 

Flow-tila on saavutettavissa toiminnassa, joka vaatii taitoa. Toiminnan tarvitse olla aktiivista fyysisessä mielessä eikä taidon tarvitse olla pelkästään ”fyysistä” taitoa.[6]Tällöin taidolla viitataan toimintaan, joka on muutakin kuin vain osaamista, sorminäppäryyttä. Laajemmassa taidon käsitteessä osaaminen liittyy ymmärtämiseen. Länsimaisen sivistyksemme alkutaipaleella käytettiin termiä tekhne kuvaamaan toiminnassa ja tekemisessä tapahtuvaa harkintaa. Tekijä siis osaa ja ymmärtää samanaikaisesti, tarvitsematta toiminnasta irrotettua teoreettista ajattelua.

Visuaalinen taito avautuu kahdesta suunnasta: käden ja ajattelun (silmän) taitona. Kuvan tekeminen on kehollinen tapahtuma: kehollinen maailmassa olemisemme heijastuu siinä jäljessä, jonka käsi teokseen aikaansaa. Taitoon liittyy myös ajattelu, ymmärtäminen, silmänvarainen reflektio tuotetun kädenjäljen merkityksestä ja vaikutuksesta kuvalliseen teokseen. Husserlia mukaellen: liikutamme kättämme ja olemme tietoisia liikkeestämme. Kuvataidekasvatuksen alueella puhutaan silmän ja käden yhteistyöstä. Haluamme painottaa näiden kuvaamisen taidon elementtien vuorovaikutteista, dialogista luonnetta. Osaaminen ja ymmärtäminen kietoutuvat kuvan tekoprosessissa toisiinsa. Ymmärrys ohjaa jokaista käden jättämää jälkeä ja jokainen uusi jälki on myös haaste ymmärrykselle. Näin toiminnan ja ajattelun suhde on dialoginen.

Parhaiten flow’n saavuttaa tilanteessa, jossa yksilön kyvyt ja tehtävän vaativuus ovat tasapainossa. Toiminta ei voi olla haasteellista, jollei tekijällä ole siihen vaadittavia taitoja tai toiminta on tekijälleen liian helppoa. Kuvataiteellinen työskentely sisältää paljon (pelkkää) osaamista vaativia rutiininomaisia jaksoja, valmisteluvaiheessa pohjustellaan laattoja, vaivataan värejä, kostutetaan painopaperia jne. Tämä on valmistelua varsinaiselle luovan työn jaksolle, jossa laattaa tehtäessä ja sillä vedostettaessa vaivutaan tekemisen virtaan, käden ja ajattelun dialogiin. Tämänkaltaista taitoa voi kutsua hiljaiseksi Michael Polanyin luomaan käsitteeseentacit knowledge perustuen. Hiljaista tietämistä on luonnehdittu sanomalla, että se on kokemusperäistä, jotakin ihmisessä koko ajan vaikuttavaa, jota ei kuitenkaan voida sanoin ilmaista tai muotoilla[7]. Tämä hiljainen, sanaton taito ohjaa käden toimintaa ja visuaalisia ratkaisuja. Kyse on paljolti tyylitajusta, esteettisten arvojen ymmärtämisestä ja oman ilmaisutavan ja taiteellisen käsialan määrittelystä. Hiljainen taito auttaa muun muassa ratkaistaessa kuvataiteen kannalta ehkä keskeisintä kysymystä, milloin taideteos on valmis.

Kahden ihmisen kuvallisessa dialogissa osaamisen ja ymmärtämisen vuorovaikutus on luonnollista. Toisen on ”kätenä”, toinen ”silmänä”. Työskennellessään yksin teoksen kanssa on vaarana, että sokeutuu työlleen. Silloin on apua toisista silmistä, dialogin toisesta osapuolesta, joka neuvoo lopettamaan ajoissa tai ohjaa tekemistä uuteen suuntaan. Toinen lisää taitokapasiteettia myös kädentaidon kannalta. Ovathan ihmiset aina erilaisia. On ollut nöyrä kokemus todeta oma rajallisuutensa. Toisaalta on ollut opettavainen ja rohkaiseva kokemus kokeilla sellaista, mihin kumpikaan olisi tuskin päätynyt yksinään. Taito henkilöidään taidemaailmassa, ja tätäkin itsestäänselvyyttä on ollut hauska koetella ja työskennellä toisen käsialalla ja kokea oma rajattomuutensa.

Vaikka Csikszentmihalyi korostaakin, että flow-tila saavutetaan silloin, kun yksilön havaitsemat toimintamahdollisuudet vastaavat hänen kykyjään, todellinen taiteellinen tyydytys saavutetaan yleensä vasta omien kykyjen ylittämisen kautta. Silloin kun yltää sellaiseen, mitä ei itsekään osannut odottaa. Lopputulos on hallittu sattuma, jotain, mitä osaa valmistella, mitä kohti kulkea, vaikkei lähtiessään tiedäkään mihin tie lopulta johtaa.  Kojootti saattaisi sanoa: ”En löytänyt omaa tietänyt. Kuljin vaan.” Dialoginen työskentely on parhaimmillaan hiljaisten asiantuntijoiden kohtaamista. Töiden ideointi poukkoilee ja vaeltelee osapuolien vaikutuksesta eri suuntiin, ja lopputulos on erilaisista odotuksista ja taitorakenteesta johtuen yllätys molemmille.

Keskittyminen – uppoutuminen virtaan

Flow-tilalle on ominaista toiminnan ja tietoisuuden yhteensulautuminen. Kun jonkin tilanteen haasteista selviytyminen vaatii henkilön kaikkien tarvittavien taitojen käyttöön ottoa, silloin hänen tarkkaavaisuutensa myös sitoutuu täysin kyseiseen toimintaan[8]. Hän niin sanotusti uppoutuu virtaan. Ja tekee sen niin, että toiminnasta tulee spontaania, lähes automaattista; ihminen lakkaa olemasta tietoinen itsestään erillään toiminnasta, hän kadottaa ajantajunsa ja tajuaa lopettaa vasta, kun nälkä tai väsymys siihen pakottaa. Juuri tämänkaltaisesta uppoutumisesta Csikszentmihalyi päätyi aikanaan käyttämään termiä flow.

Kun uppoutuu tekemiseensä, tietoisuus itsestä katoaa. Toiminta saa tekijänsä kokonaan valtaansa, ja hänen tarkkaavaisuutensa on niin keskittynyt tekemiseen, että hän unohtaa itsensä. Tällaista keskittymistä voi kutsua myös fenomenologiseksi reduktioksi. Itse ajattelemme, että kuvallisessa toiminnassa fenomenologinen ihmettelyn tila, keskittyminen täysin ja vain kyseiseen tekemiseen, on jopa luontevampaa kuin kirjoittamisessa. Toimintaamme kehystävä teoriahan on käsitteellistä. Kuvaa tehdessään voi keskittyä oman kätensä liikkeeseen tai jälkeen, puhtaasti visuaalisiin elementteihin, ihmetellä, luottaa hiljaiseen tietoonsa ja kokemukseensa prosessin etenemisestä. Voimme kuunnella kehoa ilman, että ajatusten assosiaatiovirta vie jatkuvasti mielemme pois tehtävästään. Voi ajatella, että kuvan tekijä on tällöin myös lähempänä tutkimiaan ilmiötä. Hän sallii asioiden ilmetä sellaisina kuin ne ovat, ilman ilmiöitä koskevia ennakko-oletuksia ja käsityksiä.

Jotta arkiajattelun sulkeistaminen onnistuu ja keskittyminen johtaa oivallukseen toisen läsnä ollessa, se edellyttää poikkeuksellisen hyvää keskinäistä empatiaa ja luottamusta. Toiminnalla täytyy myös olla molempien hyväksymät pelinsäännöt ja tavoitteet sekä molempien jakama esteettinen ja eettinen lähtökohta.

 

Post scriptum

Olemme pelanneet yhden erän Sanasaattaja –dialogissa ja pelattuamme voimme vain todeta, että peli jäi jälleen kesken. Oli mukava palata takaisin Heidelbergin ”filosofien tielle” sekä muistella ja jatkaa konferenssissa käytyjä keskusteluja taiteesta ja taidekasvatuksesta.

[1] Varto 1996, 29

 

[2] On hyvä muistaa, että taiteellinen tutkiva työskentely vain yhtenä päivänä viikossa on sikäli mahdotonta, että vaikka fyysisesti työskentelisikin työhuoneella vain yhtenä päivänä, ei päätä voi laittaa narikkaan. Teoksiin liittyvät kysymykset vaivaavat mieltä kaikkina muinakin päivinä, halusimme tai emme. Tiistai ja keskiviikko menivät henkisessä krapulassa, ja viimeistään sunnuntaina alkoi keskittyä seuraavaan työpäivään. Maanantaifilosofia onnistui, vieläpä paremmin kuin olimme kuvitelleetkaan. Onnistuimme lataamaan maanantaipäiviin niin hyvän työvireen, että muina päivinä saatoimme levätä ja valmistautua ja tehdä muita töitämme, kumpikin tahoillaan. Voi olla, että varsinaiset virkatyöt valmistuivat ajoittain ulkokohtaisella rutiinilla pään työstäessä näyttelytöitä. Toisaalta ajoittain oli tarpeen lepuuttaa päätään taidehommista ja keskittyä virkatöihinsä ja vapaa-ajan harrastuksiin, alitajunnan samanaikaisesti ahkeroidessa. Oli miten oli, ainakin itse pääsin eroon kouluiästä asti vaivanneesta sunnuntaikammosta, jännityksen tai jopa lamaannuksen tunteesta, jonka alkava koulu- tai työviikko sunnuntaihin toi. Projektin johdosta sunnuntai-iltaisin alkoi suorastaan jo odottaa pääsyä työhuoneelle ja maanantaiaamuna oli kello yhdeksän parhaassa mahdollisessa työvireessä. Miten tämä on mahdollista?

[3] Gadamer 1979, 95

[4] Juha Merta 2006 ”Awakening: from encounter to a hermeneutical interpretation in arts – sketching a portrait of primary teachers teaching visual arts”

Jouko Pullinen 2003 “Following a Master –  Visual Dialogue Seen from a  Hermeneutical Perspective”

[5] Eisner 2002

[6] Csikszentmihalyi 2005, 83.

[7] Polanyi 1966, 4-25.

[8] Csikszentmihalyi 2005, 88.