Julkaistu teoksessa: Varto, J. ; Saarnivaara, M. & Tervahattu, H. 2003 Kohtaamisia taiteen ja tutkimisen maastoissa. Artefakta 13. Akatiimi oy, Hamina.

Jouko Pullinen

Leikkisä Hermes

 

Mikä on kuvataiteilijan rooli hermeneuttisessa ymmärtämisessä? Pääseekö hän lainkaan mukaan hermeneuttiseen hiekkalaatikkoon? Jääkö kuvataiteilija horisonttien sulautuessa vain etsimään pakopistettään? Onko kuvataiteilija tulkintaketjun heikoin lenkki?

Nimitys hermeneutiikka viittaa Hermekseen, joka toi ja selitti Zeuksen (luojan) viestejä tavallisille kuolevaisille. Eipä ihme, että hermeneutiikankin alkuperäinen tehtävä oli selittää Raamatun monimielisiä tekstejä. Hermeneutiikka on ajan saatossa muuttunut koskemaan kaikenlaisien tekstien tulkintaa. Tarkoitan tässä teksteillä niin kirjallisia, kuvallisia kuin muitakin kulttuurillisia tuotteita. Hermeneutiikan perusasetelmakin on muuttunut, enää emme etsi tekstin yhtä oikeaa tekijän (luojan) sille luomaa totuutta, vaan pikemminkin tulkinnallista moninaisuutta. Tulkitsijat asettuvat ikään kuin luojan asemaan, he rakentavat tekstille omat merkityksensä.

Olen kuvallista dialogia selvittelevässä väitöstyössäni tutustunut saksalaisen Hans-Georg Gadamerin ajatuksiin. Erityisesti hänen klassikkoteoksensa “Wahrheit und Methode” herätti kiinnostukseni filosofiseen hermeneutiikkaan ja sen asettamiin lähtökohtiin selvitellessäni kuvallista dialogiprosessia[1]. Lähden seuraavassa tarkastelemaan taideteoksen tulkintaan liittyviä kysymyksiä sivuten samalla kuvataiteilijan muuttunutta roolia taiteen ymmärtämisen ketjussa.

On tavallista, että taidemaailmaa kutsutaan metaforisesti pelikentäksi ja taidetta siellä käytäväksi peliksi[2]. Myös Gadamerin teorian yksi mielenkiintoisimmista käsitteistä on Spiel, jolla hän viittaa taideteoksen tai taidekokemuksen luonteeseen. Käsitteen kääntäminen suomen kielelle on oikeastaan mahdotonta, sillä Spiel voi tarkoittaa pelin lisäksi leikkiä tai näytelmää, miksei myös soittamista, esittämistä jopa tanssimista. Gadamer itsekin käyttää käsitettä Spiel eri tilanteissa eri merkityksissä. Itselleni luonteva käännös on peli, vaikka leikin konnotaatio[3]saattaakin olla lähempänä Gadamerin tarkoittamaa. Pelin ei kuitenkaan tarvitse olla leikkiä enempää sääntöihin sidottua, kaavamaista tai pelkästään voittamiseen tähtäävää. Pelejä on hyvin erilaisia, tässä mielessä pelin käsite muistuttaa käsitettä taide. Esimerkiksi Morris Weitz, joka päätyi taiteen määrittely-yrityksissään jonkinlaiseen umpikujaan[4] esitti, että taide on pelin tavoin avoin käsite. Me kaikki tiedämme mitä peli tarkoittaa, vaikka emme pystyisikään erittelemään kaikkia pelejä kuvaavia erityispiirteitä. Näinhän on taiteenkin laita.

Gadamerin haluaa vapauttaa käsitteen Spiel subjektiivisesta tarkoituksesta, jonka Kant ja Schiller sille antavat. Spiel ei taiteen yhteydessä tarkoita asennetta, taideteoksen tekijän tai katsojan mielialaa, eikä ylipäätään subjektiivisuuden vapauden ilmaisemista, vaan itse taideteoksen olemistapaa. Gadamer oli mielestään osoittanut, että käsitteenä esteettinen tietoisuus suhteessa objektiinsa ei viittaa todelliseen asiantilaan. Juuri siksi käsite Spiel on tärkeä taideteoksen tarkastelun kannalta. Taide on tiedostamista ja taiteen kokeminen tekee osalliseksi tästä tiedosta.[5] Peli on siis subjekti, ei pelaajat. Alle Spielen ist ein Gespieltwerden.Pelissä pelaaja taiteen kokemiseen rinnastuen katoaa peliin ja antaa pelin ohjata tapahtumaa. Pelaajat ovat ainoastaan välineitä, joiden kautta peli toteutuu.[6]

Vaikka peli onkin luonteeltaan leikinomaista on sillä myös oma vakavuutensa. Peliä ei voi pelata miten tahansa. Taidekokemustakin ohjaa traditio, kulttuuriset tavat (säännöt) ja tottumukset, ne asettavat pelille mallin ja tavat, joilla se toteutuu. Vaikka pelillä olisikin selkeä tavoite, esimerkiksi tehdä maaleja, peli koostuu luovista tilanteista, eikä kukaan voi ennalta aavistaa, miten nämä tavoitteet saavutetaan. Peli uudistaa itseään, kääntyy uusiin suuntiin ja jokainen tuloksellinen ratkaisu, esimerkiksi jalkapallossa, on ainutlaatuinen, ei ennalta suunniteltavissa. Juuri siinä piilee pelin viehätys.[7]

Peli ohjaa pelaamista, pelin kulku ei siis voi olla mielivaltaista. Gadamer puhuu tulkinnan tahdikkuudesta. Tahdikkuudella ymmärretään eräänlaista sosiaalista herkkyyttä käyttäytyä oikein, vaikkei käyttäytymiselle olisikaan mitään yleisiä, kuhunkin tilanteeseen sovellettavia käyttäytymissääntöjä. Tahdikasta on esimerkiksi tietää mitä sanoa tai mitä jättää sanomatta, mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta. Taideteoksen tulkinnassa tahdikkuudessa on kysymys eräänlaisesta ammattimiehen “sormituntumasta”, joka syntyy kokemuksen, oppineisuuden ja sivistymisen tuloksena. Tahdikkaaseen tulkintaan päästään tiedostamalla omat ennakkokäsitykset sekä teoksen synty- ja vaikutushistoria.[8]

Tekstin tulkitsija voi saavuttaa syvemmän ymmärryksen tekstistä kuin tekstin tuottaja itse. Teksti on enemmän kuin tekijänsä ja tämän tarkoitusperät. Tekijän käyttämä kieli on yliyksilöllinen, historiallinen tuote, jolla ajattelu tapahtuu. Näin ollen tekijäkin tiedostaa käyttämänsä kielen vain osittain. Tulkitsija sitä vastoin voi ajallisen välimatkan päästä pystyä näkemään metsän puilta ja käsittämään sen mitä aikalainen ei liiallisen läheisyyden vuoksi pysty hahmottamaan.[9]

Kun taideteos nähdään pelinä, murtuu ainakin jossain määrin romanttinen käsitys luovasta nerosta, taiteilijasta, jonka monimutkaisia ajatuksia taiteen tulkinnassa pyritään selvittelemään. Itse olen kohdannut lukuisia tilanteita, joissa näyttelyn kävijät kysyvät uteliaana, mitä ole halunnut teoksillani sanoa. Samoin taidemuseoiden ja -gallerioiden näyttelyesittelyt monesti tukevat romanttista taiteilijamyyttiä. Taideteoksille haetaan “syvällinen” merkitys kertomalla taiteilijan epätavallisesta ominaisluonteesta ja elämästä. Toki meitä kiinnostaa sekin, mitä teoksen tekijä on halunnut sanoa, mutta se ei ole kuitenkaan se pysyvä taiteen merkitys, se totuus, jota taide Gadamerin mukaan välittää. Ei tarvitse edes etsiä vanhoja teoksia, kun tekijän niille luomaa merkitystä voi vain arvailla. Ja vaikka taiteilijan kertoma merkitys olisikin dokumentoitu, ei se ole koko totuus. Kun teos on valmis, muuttuu tekijäkin teoksensa tulkitsijaksi, teos alkaa elää omaa elämäänsä. Taiteilijastakin tulee yksi pelin osallinen. Pelin, joka johtaa myös erilaisiin tulkintoihin, uudenlaiseen ymmärtämiseen.

Tulkinta etenee dialogissa tulkitsijan ja tulkinnan kohteen kanssa. Hermeneutiikassa puhutaan kehästä tai spiraalista. Tulkitsijalta edellytetään huolellista perehtymistä siihen, mitä teoksessa todella sanotaan. Tulkitsija ei kuitenkaan voi lähteä “viattomin silmin” tarkastelemaan teosta, vaan hän tulkitsee sitä aina jostakin lähtökohdasta. Jokaisella on jonkinlainen esiymmärrys tulkinnan kohteesta ja jonkinlainen odotushorisontti sen merkityksestä. Näin on varsinkin silloin, kun tulkinnan kohteena on jokin taidehistoriallisesti merkittävä, yleisesti tunnettu kohde. Dialogi merkitsee tämän ennakkokäsityksen kyseenalaistamista ja muuttamista teoksen antaman uuden käsityksen johdosta. Kehällä edetään “kyselemisen” kautta ja esiymmärrys muuttuu (syvenee) kehän laajetessa.

Dialogi voidaan nähdä pelinä, jossa päämääränä ei ole toisen voittaminen. Kysymys on yhteen pelaamisesta. Dialogia ei voi käydä yksin. Dialogissa on tarkoitus päästä tulokseen, joka on enemmän kuin dialogiin osallistuvien tulkintojen summa (1+1=3). Dialoginen kyseleminen ei ole sitä, että yritetään argumentoida keskustelukumppani nurin, vaan todella yritetään arvioida toisen mielipiteen merkitystä. Gadamer löytää tämän testaamisen idean Aristoteleella, jolla dialektiikka tarkoittaa omien mielipiteiden testaamista tai koettelemista keskustelussa. Hänelle dialektiikka ei ole vain heikkouksien löytämistä toisten väitteistä, vaan myös väitteiden (omien ja toisten) todellisen voiman löytämistä. Näin dialektiikka ei ole argumentoinnin taidetta vaan ajattelun taidetta[10]. Dialogi vaatii nöyryyttä, oman rajallisuuden tunnustamista ja tulkittavan kohteen kunnioittamista. Mikäli emme lainkaan kyseenalaista omaa ennakkokäsitystämme ja etsimme vain parannettavaa toisesta, dialogi muuttuu yksipuoliseksi monologiksi. Horisonttien sulautuminen ei voi tapahtua koettelemattomien ennakkoluulojemme määräämänä.

 

LÄHTEET:

Arman, Yves (1986) Marcel Dushamp. Pelaa ja voittaa. Taide-lehti, Helsinki / Galerie Yves Arman, New york.

Gadamer, Hans-Georg (1979) Truth and Method. Sheed&Ward, Lontoo.

Jylhämö, Kimmo (2002) Miksi hermeneutiikan leikki pitää ottaa vakavasti? niin&näin, filosofinen aikakauslehti 3/2002.

Weitz, Morris (1987) Teorian tehtävä estetiikassa. Teoksessa Lammenranta, Markus & Haapala, Arto: “Taide ja filosofia”. Gaudeamus, Helsinki.

[1] Väitöstyössä käymäni kuvallisen dialogin toinen osapuoli on  Albrecht Dürer, erityisesti hänen kaksi grafiikan vedostaan “Aatami ja Eeva” sekä “Melankolia”.

[2] Marcel Duchamp, joka oli intohimoinen shakin pelaaja, on ensimmäisenä mieleen tuleva esimerkki taiteilijasta, jonka teoksia ja teosten tulkintaa on verrataan peliin ja pelaamiseen. Yves Arman kehittelee jopa eräänlaista shakkiteoriaa löytääkseen avaimen Duchampin teosten tulkintaan. Hän pyrkii luomaan analogian Duchampin taiteen eli hänen meille luomansa pelin ja shakkipelin välille. Duchampmaisesti voi todeta, että avain hänen teostensa ymmärtämiseen voisi yksinkertaisesti olla ovimaton alla oven takana. (Arman 1986, 17)

[3] Leikki on vailla telosta (päämäärää), vailla subjektia sekä leikki tapahtuu itsestään, kuten luonto. (Jylhämö 2002, 83)

[4] Weitz totesi, että jos filosofit määrittelevät taiteen, luo taiteilija kohta jotain sellaista, joka ei sovi määritelmän puitteisiin – voisiko muuten ollakaan. (Weitz 1987, 76-78)

[5] Gadamer 1979, 91-92

[6] Gadamer 1979, 92

[7] Gadamer 1979, 106

[8] Gadamer 1979, 16-17

[9] Varmaan jokaisella kuvantekijällä on kokemuksia siitä, miten valmis teos saa uusia merkityksiä ajan kuluessa. Teoksen merkitys muuttuu jo pelkästään sen jälkeen tehtyjen teosten vaikutuksesta. Teokset ovat kuin päiväkirjamerkintöjä, joita osaa lukea vasta riittävän välimatkan päästä.

[10] Gadamer 1979, 367